Perhetyö – viemme evankeliumin ihmisten luo

Nimeni on Pontus J. Back. Synnyin Jyväskylässä elokuussa 1972. Samana päivänä äitini antoi minut adoptioon, ja sain tulla ihanaan kotiin rakastavien vanhempien luo.

Jo liian nuorena sain tietää, että olin adoptoitu. Se rikkoi identiteettini. Ulospäin olin iloinen pieni poika, mutta sisimmässäni olin eksyksissä ja täynnä kysymyksiä. Pelko ja ahdistus alkoivat kasvaa sisälläni.

.

Olin 12-vuotias, kun huomasin, että alkoholi turrutti pelon ja kivun. Se oli virhe, jota minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Alkoholista tuli pakopaikkani – ja lopulta isäntäni.

Jo 16-vuotiaana olin alkoholisti.

Vuonna 1990 tapasin Hannelen ja rakastuimme. Menimme kihloihin saman vuoden joulukuussa ja avioiduimme elokuussa 1993. Ensimmäinen lapsemme, Sebastian, syntyi joulukuussa 1994. Hän matkustaa tänään kanssani lähetystyössä. Kaksostyttäremme Jennifer ja Jessica syntyivät heinäkuussa 1997, ja nuorin tyttäremme Jeanette vuonna 1999. Olen neljän lapsen ylpeä isä ja minulla on jumalaapelkäävä vaimo, joka seisoi rinnallani myös niiden vuosien aikana, jolloin elin maailmassa ja olin syvällä pimeydessä.

Vuonna 1995 aloin kiertää maailmaa rockmuusikkona. Soitin eri yhtyeissä ja kiersin myös muusikoiden kanssa, jotka olivat soittaneet esimerkiksi Lynyrd Skynyrdissä, Molly Hatchetissa, Whitesnakessa, Frankie Miller Bandissa ja Status Quossa.

Ulkopuolelta katsottuna elämä näytti menestykseltä. Sisälläni pelko ja paniikkikohtaukset kuitenkin lisääntyivät. Yritin korjata kaiken alkoholilla – ja myöhemmin myös huumeilla.

Kiersin maailmaa aina syksyyn 2006 asti. Kun palasin Suomeen, olin vakavasti sairas. Join kolme suurta vodkapulloa päivässä vain pysyäkseni hengissä.

Se ei ole elämä, jota toivon kenellekään.

3. tammikuuta 2007 ystävä vei minut pieneen kirkkoon. Olin humalassa ja peloissani. Olin varma, että ihmiset tuomitsisivat minut – mutta he eivät tehneet niin. He rukoilivat puolestani, ja tunsin Jumalan rakkauden tavalla, jota en osaa sanoin kuvata.

Sinä iltana annoin elämäni Jeesukselle Kristukselle.

Enkä ole sen jälkeen koskenut alkoholiin tai huumeisiin – sillä Jeesus vapautti minut.

"Jos Poika tekee teidät vapaiksi, te olette todella vapaita."

Mutta olin edelleen fyysisesti erittäin sairas.

10. helmikuuta 2007 minut vietiin sairaalaan Vaasassa. Lääkärit tutkivat minut ja pyysivät vaimoani ja lapsiani tulemaan paikalle perhepalaveriin.

Lääkäri sanoi:

• Maksani oli tuhoutunut.

• Munuaiset olivat pettämässä.

• Haima oli pahasti tulehtunut.

• Minulla oli useita vuotavia vatsahaavoja.

• Vatsani oli täynnä nestettä.

He eivät antaneet mitään toivoa selviytymisestä.

Olin kuolemassa.

Kristityt kävivät rukoilemassa puolestani sairaalassa. Olin peloissani. Olin kantanut kuolemanpelkoa sisälläni lapsesta asti.

Eräänä yönä kuulin äänen kysyvän:

"Milloin viimeksi sanoit vaimollesi ja lapsillesi, että rakastat heitä?"

Tiesin vastauksen heti. En ollut koskaan sanonut sitä. En ollut ollut heitä varten. Sydämeni murtui ja huusin:

"Jeesus, jos olet todellinen – auta minua!"

Heräsin kello 02.00 yöllä. Huone täyttyi kirkkaasta, loistavasta valosta. Kuulin äänen uudelleen:

"Kun nouset tästä vuoteesta, mene ja kerro kaikille ihmisille minusta ja elämästäsi. Kerro nuorille vaaroista ja auta niitä, joilla on samat ongelmat kuin sinulla oli."

Valo katosi. Ja pelkoni katosi.

Itkin ja nauroin samaan aikaan. Tiesin, että tämä ei ollut loppu. Näin mielessäni, että tulisin vielä soittamaan musiikkia ja laulamaan Jeesuksesta. Näin, että kirjoittaisin kirjan elämästäni ja kertoisin tarinaani musiikin kautta kaikkialla.

Vastoin kaikkia lääketieteellisiä ennusteita toivuin. Jeesus pelasti henkeni. Hän paransi minut. Ja Hän pelasti sieluni.

Tuosta yöstä on kulunut lähes 20 vuotta. Olen ottanut kutsun vakavasti.

Palvelen täysipäiväisesti yhdessä perheeni kanssa. Poikani Sebastian matkustaa kanssani. Vaimoni siunaa meidät lähtiessämme ja rukoilee puolestamme.

Pandemian jälkeen olemme keskittyneet Eurooppaan. Olemme matkustaneet Ruotsissa, Saksassa, Alankomaissa ja Suomessa Gospel Express -bussillamme.

Jaamme sanomaa uskosta, toivosta ja rakkaudesta.

Viime vuonna saimme kirjeen eräästä saksalaisesta vankilasta. Kun luin sen, minulla oli kyynel silmässä.

Kirje kuului näin:

"Haluan kiittää teitä sydämellisesti, henkilökohtaisesti ja koko vankilan johdon puolesta. Se oli koskettava ja erittäin onnistunut tilaisuus, joka tavoitti monia vankeja. Sain useaan otteeseen kylmiä väreitä. Kaikki osallistujat eivät kuulu kirkkoon. Siitä huolimatta joidenkin vankien toive rukoilla yhdessä kunnioitettiin ja sitä odotettiin kärsivällisesti. Se ei ole nykyään itsestäänselvyys! Pontus J. Backin sanoma sopii hyvin niihin ongelmiin, joita vangit ja ihmiset yleensä kohtaavat.

Haluan kiittää teitä erinomaisesta yhteistyöstä ja nopeasta toteutuksesta!"

Tämä on se, mistä on kyse.

Emme näe kaikkea, mitä Jumala tekee – mutta jatkamme sitä, mihin Hän on meidät kutsunut.

Tarvitsemme rukousta, yhteyksiä ja taloudellista tukea, sillä meillä ei ole muuta tulonlähdettä. Rahasta puhuminen on ollut minulle vaikeaa, mutta hengelliset johtajani ovat rohkaisseet minua kertomaan avoimesti tarpeistamme.

Tärkeintä on rukouksesi.

Jos haluat tukea työtä kertalahjoituksella tai kuukausittain, olemme siitä syvästi kiitollisia.

Yhdessä voimme viedä Jeesuksen ihmisille – missä he sitten ovatkin.

Ei ole paikkaa, jossa Jeesuksesta ei voisi puhua.

Jumalan Siunausta